Kirjoitan yleensä nuorista, sillä olen tehnyt lähes koko työurani eri-ikäisten nuorten parissa. Nuorten lisäksi olen pohtinut viime aikoina, miten voimme tarjota arvokkaan vanhuuden ikääntyvälle sukupolvelle. Omien vanhempien päästessä eläkeikään, iäkkäille suunnatut palvelut tulevat päivä päivältä merkityksellisimmiksi. Samalla joudun kohtamaan omat muistoni vanhusten palveluista.
Naivista unelmasta arkeen: Mitä hoitotyö opetti vanhuudesta
Harva tietää, mutta olen aikanani tehnyt Helsingissä työtä hoitajana psykogeriatrisilla osastoilla. Vuonna 2001 lähdin Helsinkiin opiskelemaan lähihoitajaksi ja muutin Vantaalle. Sain aika pian sijaisuuksia yökkönä muistisairaiden vanhusten osastolta. Lapsena vietin paljon aikaa omien iäkkäiden isovanhempieni kanssa ja tulin hyvin toimeen muidenkin vanhusten kanssa. Ajattelin, että työ vanhusten parissa voisi olla mukavaa.
Kokemukseni sijaisuuksista ja koulun harjoittelusta vanhusten parissa olivat sydäntä särkeviä. Naivit ajatukseni siitä, miten hoitajana harjaan vanhusten tukkaa ja pelataan yhdessä korttia, haihtuivat nopeasti. Hoitajan työ oli niin hektistä, että kohtaamiset potilaiden kanssa olivat lähinnä syöttämistä, hoitotoimenpiteitä ja vaipan vaihtoa. Sairaalassa samassa huoneessa oli kuusi vanhusta, pieni verho toimi näkösuojana. Välillä joko pääsi suihkuun, aika harva liikkui minnekään sängystä.
Olin harjoittelija ja sain oman potilaan, jonka kanssa kävimme välillä ulkoilemassa pyörätuolilla. Tämä rouva oli mieleltään kohtuullisen orientoitunut, vaikka ei päässyt itse liikkumaan. Hänellä, kuten monella muullakaan, ei käynyt ketään omaisia katsomassa tai vieraita oli hyvin harvoin. Muistan vieläkin hänen nimensä ja kuinka ohjaajani kertoi hänen kyselleen perääni. Minua itkettää edelleen tätä kirjoittaessa se, miten yksinäisiä monet olivat ja miten vähän pystyin itse antamaan.
Olin myös keikkatyöläisenä parissa paikkaa yöhoitajana. Ensiksi olin kauhuissani, miten nuorelle ja vasta vuoden opintoja suorittaneelle voidaan jättää koko osasto vastuulle Toisessa paikassa oli aina pari henkilöä vuorossa, mutta siellä näin niin loppuun palaneen hoitajan, joka tiuski ja riuhtoi potilaita. Hän oli juuri palannut pitkältä sairauslomalta ja ilmeisesti liian aikaisin. En silloin ilmoittanut hänestä minnekään, vaikka olisi pitänyt.
Nyt toimisin aivan toisin nähdessäni kaltoinkohtelua, mutta 20-vuotiaana olin niin järkyttynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Puhin hänestä silloisen kollegan kanssa, joka kertoi kaikkien työyhteisössä tietävän ongelman. Yksi herttainen asiakasmies kuiskasi minulle, että älä jää tälle alalle, valitse joku muu. Enkä minä pystynyt jäämään siihen työhön, mies oli oikeassa, sydämeni olisi särkynyt. En jäänyt siihen työpaikkaan enkä jatkanut sosionomiopinnoissa vanhustyöhön. Löysin paikkani nuorten parissa. Jokaisessa nuoressa on aina toivoa.
Järkyttävimmät kokemukset jäävät mieleen, mutta näin minä paljon hyvääkin. Oli aivan upeita hoitajia, jotka huolehtivat potilaista ja tekivät paljon työtä heidän hyvinvointinsa eteen. Yksi ihana yökkö jäi erityisesti mieleen lempeällä olemuksellaan. Hän meni aina kuolevan potilaan vierelle pitämään kädestä ja olemaan läsnä. Hän opetti minullekin, mitä merkkejä on, kun ihminen on kuolemassa. Hänen kanssaan laitoin ensimmäisen kuolleen potilaani.
Lupaus paremmasta vanhuudesta – yhteiskunnan uudet mahdollisuudet
Heikossa asemassa olevat ja yksinäiset ikäihmiset ovat edelleen heikko kohtani. Mitä minä voin tehdä, että kukaan ei joutuisi kokemaan kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä? Lähihoitajaopiskelijana haaveilin palvelutalosta, jossa olisi tanssia, musiikkia sekä hyvää ruokaa ja juomaa. Vaikka tuo unelma odottaa vielä toteutumistaan, uskon, että voimme yhdessä kehittää vanhusten palveluja niin, että ne tuovat iloa ja arvokkuutta jokaisen elämään.
Nykyiset ikääntyvät sukupolvet haluavat vanhusten palveluilta erilaisia asioita. Mielestäni hyvä suunta on yhteisölliset asumisratkaisut. Yksi käyttökelpoiselta kuulostava esimerkki oli ikäihmisten talo, jossa asui myös nuorempia opiskelijoita. Opiskelijat saivat vuokraan alennusta sillä, että auttoivat iäkkäitä esimerkiksi kaupassa käynnissä ja muissa askareissa.
Tarvitsemme lisää vastaavia uusia ratkaisuja, jotka hyödyttäisivät monia ja ovat edullinen tapa lisätä yhteiskunnan turvaverkkoa. Meillä on iso eläköitynyt sukupolvi, jotka ovat tehneet pitkään töitä yhteiskunnan eteen, ja nyt heille pitää antaa arvokas vanhuus. Rahat ovat tiukilla, mutta poliittisella tahtotilalla ja uusilla yhteistyömalleilla meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.
Mikä olisi sinun ratkaisuehdotuksesi tai ideasi?
Karita Snellman 