Oppivelvollisuuden laajentuminen on ollut minulle tärkeä työteema viimeiset kolme vuotta lain (1214/2020) voimaantulosta lähtien. Oppivelvollisuuden laajentumisen tavoitteena on, että kaikki perusopetuksen päättäneet suorittavat toisen asteen koulutuksen. Oppivelvollisuus päättyy, kun nuori täyttää 18 vuotta tai suorittaa toisen asteen tutkinnon. Oppivelvolliset kuuluvat aina joko oppilaitoksen tai asuinkunnan ohjaus- ja valvontavastuulle, mutta päävastuu on huoltajilla. Jos oppivelvollisella ei ole opiskelupaikkaa kahden kuukauden kuluttua asuinkunnan valvontavastuun alkamisesta, asuinkunta osoittaa hänelle opiskelupaikan toisen asteen tutkintoon valmentavasta TUVA-koulutuksesta tai työhön ja itsenäiseen elämään valmentavasta TELMA-koulutuksesta.
Oppivelvollisuuden laajentumisesta on monia hyötyjä. Opintojen maksuttomuus voi olla helpotus osalle perheistä ja kaikki oppivelvolliset saavat opiskelupaikan valmentavasta koulutuksesta. Erityisesti ammatillisen erityisoppilaitosten opiskelupaikoista on ollut pulaa ja laki mahdollistaa opiskelupaikan yhä useammille kohtuullisessa ajassa. Laki myös velvoittaa, että jollain taholla kunnassa on vastuu kaikkien alaikäisten ohjauksesta ja oppivelvollisuuden valvonnasta. Samoin oppilaitosten pitää kehittää uusia toimintatapoja tehostaakseen omia ohjaus- ja valvontakäytäntöjään.
Kehitettävääkin vielä on. Lain laajentumisen tavoitteena oli saada peruskoulun jälkeisiin opintoihin ne 5 prosenttia ikäryhmästä, jotka aikaisemmin eivät jatkaneet opintoja. Kaikilla syynä ei ole ollut opiskelupaikkojen riittävyys, vaan esimerkiksi se, että koulutusjärjestelmä ei ole tarjonnut sopivia koulutuspolkuja tai tarvittavaa yksilöllistä tukea. Samalla oppilaitosten henkilökunnalle tuli lisää erilaista osaamista vaativia työtehtäviä. Ammatilliset erityisoppilaitokset ovat hienoja mahdollisuuksia monille, mutta osalle ne voivat sijaita liian kaukana tai nuorella tai perheellä on voimakas pelko leimaantumisesta. Sen takia myös yleisten oppilaitosten opiskelijoiden monialaista tukea pitää tehostaa.
Elämme nyt mielenkiintoisia aikoja, sillä ensimmäiset nuoret, joita oppivelvollisuuden laajentuminen koskee, ovat valmistuneet toiselta asteelta. Onko lakimuutos vaikuttanut valmistuvien määrään? 18.9. Järjestetään oppivelvollisuuswebinaari, jossa käsitellään laajasti tätä teema rakenteellisella ja paikallisella tasolla. Kirjoitan tänne päätuloksista ensi viikolla.
Työvaltaisten oppimispolkujen puute on yksi iso ongelma. Pulpettikammoiset hyötyisivät räätälöidyistä työharjoittelupaikoista tai nuorille korvamerkatuista oppisopimuspaikoista. Vastentahtoinen opiskelupaikan osoittaminen TUVA-koulutukseen ja siellä kirjoilla pito ilman taitojen kehittymistä ei ole tehokasta. Tämä ei myöskään lisää opiskelijan omaa motivaatiota tai anna onnistumisenkokemuksia. Nuoren motivaation herättäminen on tärkeää, ja toisinaan raha toimii kannustimena paremmin kuin opiskelu ilman selkeää suuntaa. Lastensuojelu ei puolestaan voi ratkaista koulutuksen rakenteellisia ongelmia, kuten pedagogisen tuen tai vaihtoehtoisten oppimisympäristöjen puuttumista. Toisaalta taas oppilaitos ei voi antaa tukea opiskelijalle, jota ei tavoiteta. Miten lastensuojelun ja oppilaitoksen yhteistyötä voisi kehittää?
Uskon vahvasti, että ratkaisun avaimet löytyvät uudenlaisesta asennoitumisesta, yhteistyöstä ja uusista tavoista rakentaa oppivelvollisille sopivia koulutuspolkuja ja tukimuotoja. Ensinnäkin nuoren hyvä kohtaaminen ja poissaoloihin puuttuminen mahdollisimman varhain voivat ehkäistä tilanteiden eskaloitumista. Toiseksi Tuvan opetussuunnitelma on onneksi sellainen, että sen rajoissa on mahdollista kokeilla erilaisia toimintatapoja. Olen vähän ylpeä siitä, miten meidän Tuvallamme on lähdetty kokeilemaan erilaisia räätälöityjä koulutuspolkuja heille, jotka niitä eniten tarvitsevat. Opinnot eivät ole aina oikea-aikaisia ja jotta nuori ei putoaisi kokonaan pois työn ja koulutuksen piiristä, tulee järjestää tarvittava opiskelukykyä tukeva kuntoutus tai muuta mielekästä toimintaa, jossa voi löytää oman motivaation opiskelulle. Nuorella täytyy olla myös mahdollisuuksia vaikuttaa jollain tavalla oman elämänsä päätöksiin. Jos niitä ei ole, ainoaksi keinoksi voi jäädä vetäytyminen.
Tukea tarvitsevat nuoret tarvitsevat rinnalleen oikeat ihmiset oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tämä edellyttää oppilaitosten, kuntien, järjestöjen ja hyvinvointialueiden entistä tiiviimpää yhteistyötä. Resurssien ollessa tiukassa jokaisen toimijan pitää huolehtia perustehtävästä, mutta uusien yhteistyömallien kehittäminen voi kokonaisuudessa vähentää eri palveluiden käyttöaikaa ja olla kestävämpi ratkaisu. Tulevaisuudessa näkisin lisää aikuisia oppilaitoksissa sekä sen lisäksi oppilaitoksen ulkopuolisia kuntouttavia pajoja, joissa arjen taidot ja hyvinvointi olisi johtava ajatus ja pedagogiikka rakennetaan tukemaan sitä. Meillä on jo Suomessa hyväksi todettuja malleja, mutta tarvitaan taho, joka levittäisi niitä myös muiden kuntien käytettäväksi ja tahtoa uskoa jokaisen nuoren olevan käytetyn ajan arvoinen.
Karita Snellman 