Meidän perheessämme on erityinen tilanne sen suhteen, että puolisoni lapset ovat asuneet Espanjassa lähes koko ikänsä ja käyvät siellä peruskoulua. He ovat olleet sen verran pieniä muuttaessaan Espanjaan, että käsittelevät asioita espanjalaisesta näkökulmasta, toisin kuin me Suomessa kasvaneet aikuiset. Olen itsekin asunut hetken Espanjassa, mutta erityisesti lasten kautta konkretisoituu maiden erot.
Lapset asuvat kesäisin meillä ja lasten isä lupasi, että lapset voivat mennä kotipihaamme leikkimään, jos haluavat olla enemmän ulkona. Espanjassa lapset viettävät koko päivän pihapiirin altaalla naapurilasten kanssa. Vastaus yllätti minut. He eivät uskalla olla ulkona ilman aikuista, sillä pihamme ympärillä ei ole muureja.
Itselleni puolestaan Espanjan järjestelmällisesti kalteroidut ikkunat ja muurit viestivät yhteiskunnallista turvattomuutta. Hyvinvointierot näkyvät siten, että kotiin tunkeutumisen ja talon valtaamisen riski on todellinen. Toisaalta tästä syystä alle 12-vuotiaat lapset eivät saa liikkua kotipihan ulkopuolella yksin. He eivät kulje kouluun yksin ja eivät sen takia tarvitse puhelimia. Myöhäisessä itsenäistymisessä on myös puolensa.
Minkä takia Suomessa ei ole muureja ja kaltereita?
Tähän voi löytyä useampikin vastaus, mutta käsittelen tässä yhtä itselleni tutuinta sosiaalipolitiikan näkökulmaa. Yksi syy yleiseen turvallisuuteen on ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli. Epätoivoisia tekoja tekeviä ihmisiä on ollut vähemmän. Ihmiset maksavat veroista myös omaa turvallisuuttaan, joka poliisien lisäksi konkretisoituu minimitoimeentuella, sosiaali- ja terveyspalveluilla, koulutuksella ja ennaltaehkäisevällä työllä. Muurit ja yksityiset turvapalvelut tulevat keskiluokalle kalliiksi, vaikka verotus olisi pienempi. Ja arvovalintana itse panostaisin verovaroin mieluummin hyvinvointiin kuin kaltereihin.
Isovanhempani elivät nuoruuttaan sodan aikaan ja pappani haavoittui sodassa. Sodan pelko on ollut ainut yleistä turvallisuudentunnettani ravisuttanut yhteiskunnallinen pelko. Vaikka elin nuoruuttani 90-luvun lama-aikana ja olen nähnyt elämässäni sekä työssäni paljon epätoivoisia tekoja, yleinen turvallisuuden tunne on säilynyt. Minulla on ollut luottamus ihmisten oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että yhdessä pystymme tukemaan heikossa asemassa olevia ja laittamaan rajat pahoille teoille. Mitä enemmän on hyvinvointia, sitä vahvempia olemme.
Turvallisuuden näkökulmasta kaikista heikommassa osassa olevien palveluista leikkaaminen tulee kalliiksi monella tapaa. Tuloloukkujen purkaminen ja järkevä palvelujen tehostaminen muotoilun ja uuden teknologian avulla ovat asia erikseen. Niistä kirjoitan lisää myöhemmin. Yhteiskunnallinen turvaverkko luo hyvinvointia ja turvallisuutta, minkä ylläpitämiseen jokaisen tulee osallistua niillä resursseilla ja voimavaroilla, joita henkilöllä on käytettävissä.
Karita Snellman 