Helsingin Sanomat (25.8.2024) uutisoi 14-vuotiaiden tekevän tällä hetkellä eniten väkivaltaa. Aikaisemmin tilastoja johtivat 19-vuotiaat miehet. Monimutkaiseen ongelmaan on annettu viime aikoina yksinkertaisia selityksiä. Aihe on vakava ja sen takia tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua eri näkökulmista.
Osallistun keskusteluun peilaten omia kokemuksiani. Olen tehnyt töitä kadulla ensin vapaaehtoisena katupartiopäivystäjänä (2000–2007) ja sen jälkeen ammatikseni kenttäpainotteisessa etsivässä nuorisotyössä Suomessa (2008–2019) ja Espanjassa (2019–2021). Tällä hetkellä toimin siistissä sisätyössä opinto-ohjaajana koulutuksen ulkopuolella olevien oppivelvollisten kanssa, mutta nuoret väkivaltarikosten tekijöinä ja uhreina liittyvät edelleen työarkeeni.
Oliko ennen paremmin ja mikä on muuttunut?
Ennen oli, ja ei ollut paremmin. Verrattuna omaan teiniaikaani Lahdessa 90-luvulla, olen aina pitänyt katuja yhä rauhallisempana. 70-luvulla eläneet sanoivat samoin minun sukupolveni kadulla hengailijoista. Silloin vasta hurjia aikoja olikin. Omassa nuoruudessani katutappeluita oli viikoittain, ja kuukausittain järjestettiin kuntien välisiä skaboja, jotka onneksi usein päättyivät siihen, että joillain oli kavereita kummallakin puolella.
Mielenkiintoinen havainto oli, että en silti kokenut katuja turvattomaksi ja harvoin tapahtui mitään peruuttamattoman pahaa. Tappeluissa ei pääsääntöisesti ollut teräaseita eikä nuoret väkialtaisesti ryöstäneet toisiaan. Tappeluiden taustalla näytti olevan mustasukkaisuutta tai halua osoittaa kuka on kingi. Samaa huomasin tehdessäni vapaaehtoista katutyötä 2000-luvun alussa sekä aloittaessani Etsivän nuoristyön. En ole ikinä pelännyt katutyössä, paitsi vuoden 2001 uudenvuodenaattona, jolloin raketteja ammuttiin holtittomasti. Se oli ensimmäinen ja viimeinen päiväni kadulla uutenavuotena.
2010-luvun alussa tapahtui selkeä käänne. Nuoria oli kaduilla huomattavasti vähemmän. Paljon päihteitä käyttävien porukoita näkyi keskustoissa kuten aina, mutta isompi osa nuorisosta näytti jääneen sisätiloihin ja kadut olivat rauhallisia. Tilastokeskuksen tilastot kertoivat samaa. Nuorten tekemät pahoinpitelyepäilyt laskivat 2010-luvulla.
Mitä nyt tapahtuu ja miksi?
Vuonna 2023 Tilastokeskuksen tilaston mukaan pahoinpitelyepäiltyjen iässä on tapahtunut merkittävä muutos, ja niissä korostuvat teini-iän kynnyksellä olevat lapset. Erityisesti Pääkaupunkiseutu erottuu muista. Vantaa johtaa selkeällä erolla muihin alle 15-vuotiaiden tekemissä pahoinpitelyissä ja on kolmantena tämän ikäryhmän tekemissä ryöstöissä. Kärkisijojen suhteen kuningas näyttää olevan silti Espoo sijoituksilla 2. ja 1.
Tilastojen nopeaan muutokseen vaikuttavista syistä ei ole yksimielisyyttä edes akateemisella kentällä. Tämänhetkinen käsitys on, että asiaan vaikuttavat useat tekijät. Ensiksi pitää huomioida tilastointitavat. Nuorisorikollisuuden tutkija Matti Näsi (HS 2024) kertoi yhden selityksen olevan se, että viranomaiset ja koulut on velvoitettu vuodesta 2016 lähtien ilmoittamaan poliisille väkivaltatapauksista. Rehtorikyselyn mukaan samasta esimerkkitapauksesta tekevät ilmoituksen nyt useammin he, jotka eivät aikaisemmin tehneet.
Aikaan sidottu selittävä tekijä voi olla kalliiden merkkivaatteiden trendi. Kautta aikain nuoret kokevat kuuluvuutta ja oman identiteetin osoittamista vaatteiden ja asusteiden kautta. Näsi (HS 2024) pohti, että nykyään kauppojen ja autojen turvajärjestelmät ovat tehostuneet ja samaan aikaan nuorten päällä näkyy kalliimpia vaatteita kautta historian, joten heillä on enemmän mitä ryöstää.
Itse olen huomannut muutoksen myös nuorten turvallisuudentunteessa. Nuoret voivat kokea, että aikuiset eivät ole pystyneet suojelemaan heitä, jonka takia turvallisuudesta pitää huolehtia itse tai vertaisten kanssa niillä keinoilla, joita on käytettävissä. Pelko voi aiheuttaa epätoivoisia tekoja, joista syntyy koston kierre. Mitä on tapahtunut, että nuoret ovat jääneet yksin, kokevat olevansa ulkopuolisia ja ettei kukaan voi auttaa?
Mitä voimme tehdä?
Rikosvastuuiän alentaminen ei ole ainakaan Tanskassa toiminut (HS 2024) ja omien sosiaalialan opintojen oppien mukaan tehokkain tapa on panostaa kasvatukseen. Turvallisin tapa aloittaa toimet, on palata niihin asioihin, joiden tiedämme toimivan.
Ensiksi on tärkeä sammuttaa tulipalo ja kantaa vastuu. Varhainen ja pikainen puuttuminen ei-toivottuun käytökseen osoittaa, että aikuisella on tilanne hallussa ja lapselle ja nuorelle asetetaan rajat. Aikuisen vastuulla on turvata lasta itseään ja ympärillä olevia tuhoisasta käytöksestä ja antaa valmiuksia opetella parempia toimintamalleja. Lapsen vastuulla on ikätasoon sopivan seuraamuksen suorittaminen (syy-seuraussuhde) sekä vastuu opetalla aikuisen johdolla taitoja, jotka estävät itsensä tai muiden satuttamisen jatkossa. Rajat luovat turvaa ja auttavat kehittyviä aivoja rakentamaan uusia toimintatapoja.
Rajojen lisäksi lapset ja nuoret tarvitsevat hyviä kohtaamisia, omien vahvuuksien tunnistamista, positiivista palautetta, toivon luomista, joukkoon kuulumista ja hyväksymistä ihmisenä. Tarvitaan samaan aikaan sekä epätoivotun käytöksen ehkäisyä, että hyvinvoinnin ja toivotun käyttäytymisen vahvistamista. Kuun alussa otsikoitiin 10-vuotiaasta jengiläisestä. Tässä kohtaa hälytyskellot pitäisi soida, että kyseessä on lapsi, joka on hyväksikäytön uhri. Missä vaiheessa lapsuus on unohtunut ja käsittelemme heitä itseohjautuvina pikkuaikuisina?
Suomessa nuorisotyö on tehnyt arvokasta työtä nuorten parissa pitkään ja monilla keinoin. Viranomaisauktoriteettien lisäksi tarvitaan niitä aikuisia, jotka voivat pitkäkestoisesti kulkea lasten ja nuorten rinnalla. Näissä luottamuksellisissa ihmissuhteissa on turvallista käsitellä vaikeitakin asioita. Tehdessäni katutyötä nuorten parissa, tutut nuoret usein itse soittivat meidät paikalle. Nuoruuteen kuuluu irtautuminen perheestä ja hengailu kavereiden kanssa, ja lähellä olevat nuorisotyöntekijät ja ohjaajat voivat olla siinä tukena. Nuorten alueella liikkuvat työntekijät saavat myös ensikäden tietoa uusista ilmiöistä ja niihin voidaan puuttua sitä kautta nopeammin.
Taloustilanne on vaikea, mutta nuorisotyö on edullinen tapa ehkäistä nuorten pahoinvoinnista seuraavia valtavia kustannuksia ja yleistä turvattomuuden tilaa. Ikäjakauma on myös sellainen, että tarvitsemme hyvinvoivaa uutta työvoimaa. Nuorten ohjauspalvelut ovat tärkeitä, mutta on varottava, etteivät ne muutu pelkästään nopeaksi palveluohjaukseksi toimijalta toiselle. Edelleen tai jopa yhä kipeämmin tarvitaan nuorten parissa pitkäkestoisesti rinnalla kulkijoita ja ”mitä kuuluu” kysyjiä niin kouluissa, oppilaitoksissa kuin myös kaduilla.
Karita Snellman 